Pekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet, ryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.
7.
Kello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat itsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne unohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa taskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen tuliluikkunsa kunnossa.
Ulkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä makasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.
— Nyt sitä sitten lähdettiin, totesi kauppias.
— Lähdettiinhän sitä… nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei vaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.
— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka kulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa…
— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt… pani kauppias vastaan, vaikka tunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.
— Jos olisi sytyttää tämä lyhty, ehdotti Pekka.
— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi
Hauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.