Matkaa jatkettiin äänettömyyden vallitessa.
Kauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä ei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.
Joukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen kohina metsikössä kahden puolen tietä.
Miehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu pelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana laukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.
Hautausmaata lähetessä hiljeni vauhti tuntuvasti.
Pekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä seipään aseekseen.
— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei ollut nähnyt, mitä tapahtui.
— Minä vain seipään katkasin, huusi Pekka. Tuletteko te siellä perässä?
— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän sitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja kuulee.
— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se on ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi…