— No siitähän tässä juuri olisi selvä otettava.
Hautausmaan portin kynnykselle — portti, kuten tunnettua, on talven ajaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos, johon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten, kompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena oli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin meheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen, osaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu, tähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin huomasikaan.
Miehet värjöttelivät sitten paarihuoneen seinävierustalla.
— Niin että missä se sitten olikaan se…? tiedusteli kauppias, joka ei tahtonut pimeässä tuntea maisemaa.
— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta puolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.
Kauppias tirkisteli hetkisen ja sanoi:
— Tuoliako aitovierellä?
— Siellä.
— Ka, siellähän se…
Pekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja sanoi että: