Silloin käänsi uusi tapahtuma heidän huomionsa toisaalle.
Haudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn poskelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen pimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: "mahtaakos se peijakas nyt vain…" laukaisi.
Puhutaan joskus toteutuneista aavistuksista.
Hauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden luokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.
Kuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät he nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua haudankaivajaksi.
Kun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin haudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla haudankaivajan asiat olivat.
Juuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta suustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän vereksimmät kokemuksensa:
— Johan minä sen sanoin… että halkeaahan se pahuus… kun tuli tellätyksi se luoti liian tiukkaan.
Pyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin, mutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman pintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa ainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois hautausmaalta.
Alkumatka laputettiin äänettöminä, kunnes haudankaivaja viimein sanoi: