Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni, toverini ja minä.
Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.
Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista. asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.
Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.
Mutta me emme sitä tienneet.
Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä, tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:
— Aikovat matkustaa tällä junalla?
— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.
Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:
— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?