Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.
— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.
Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa junissa.
— Niin, no aikaa teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.
Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä sanojaan.
Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.
Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten vaihtoa.
Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.
Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.
Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta tulevaisuutta.