Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen junan alkupäähän.
Junailija vihelsi.
Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan junailija.
Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.
Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen paranisi.
Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus valtasi meidät.
Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.
Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.
Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi, oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62 vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.
Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.