2.
Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!
Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta säästyäksenne suurelta pettymykseltä.
Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä. Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita, pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja kohisevaksi pyörteeksi.
Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn. Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.
Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei vaan katso ulos akkunasta.
Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää. Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus, milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian kovasti menemään.
Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen kanssa.
Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava. Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.
Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.