Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.
Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.
Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.
Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.
Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.
Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni, joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.
He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.
Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille, jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.
Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä kuin istuisivat tällaisessa junassa.
3.