Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.
Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.
Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas.
Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.
Kello oli silloin puoli viisi aamulla.
Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään.
Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.
Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme ahkerasti ja kunniakkaasti.
Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua. Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut niille isoisäksi.
Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.
Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.
Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen, että olimme perillä.