— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään minua rupea pieksämään.
Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä, tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.
— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.
— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat aivan harvinaisen äkeällä tuulella.
— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen. Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee; luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.
Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen takanaan.
Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja joukkue läksi liikkeelle.
Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista ravia eteni ruotsalaisten leiristä.
Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika
Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.
Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset sen pahempi joskus tekevät.