Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi nyrkkiään Matti Matinpojalle.
Mutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:
— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi minun ratsuni hampaisiin?
Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja metsä raskaasti huokasi.
Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.
Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan ruotsalaisten kuningasta.
Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan pauhinan ja tunsi maan vapisevan.
Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista. Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat hammasta vihoissaan.
Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.
Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.