Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan, aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä täydellisesti.
Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.
Hilma vain tanssi, tanssi…
Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut näyttämöltä.
Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.
Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen viestin:
"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni? Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle jonka vannoin tahdon olla uskollinen.
Petteri.
Sen kukan, jonka lahjoitit
Minä laitoin kasvamaan
Se onpi mulle tuottanut
Nyt mielen raskahan.
Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.