Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän, kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.
Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä oli hyvää aikaa.
Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi hän nähnyt aaveen.
Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun, joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä…
Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän Petterin vaikka tuhansien joukosta!
Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.
Karuselli pysähtyi samassa.
Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.
Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan taakseen.
Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta markkinatorilla.