Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.
Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.
Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".
Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.
Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.
Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.
Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.
Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.
Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi miehuutta.
Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.