Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire…
Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!
Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.
Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.
Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea todellista, leppymätöntä vihaa.
En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.
Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..
Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.
Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi, yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää sitä kaulaansa?
Niskanappi putosi lattialle.