— Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. — Mitä sinä täällä teet?
— Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.
Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:
— Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.
Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.
Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko. Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.
— Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut. Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.
Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes ja setä Salmela.
— Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti. Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina ojennusnuorana…
Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään myöntävästi nyökyttelivät… hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden etuvartijat.