— Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. — Kuka tämän on aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei tule koskaan tapahtumaan.
Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.
Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.
Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula, jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.
Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen, yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja, taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan, horjuissan', tue heikkouttan'!"
Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:
— Nyt sinä valehtelet!
Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.
— On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi
Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
— Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.