Sillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.
Voisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on sama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä lyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten alas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi sinne seuraavaan päivään?
Ei, se ei johtuisi kenenkään mieleen.
Ja voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti neljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?
Ei, sitä ei voisi kuvitella mielessään.
Auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen pöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia olentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu oikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.
Istunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän ja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella kynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.
Kun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä niitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies Waaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä lattialle.
Omituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä, mutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!
Ei ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt vastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen kasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista, mutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan lähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli hänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai rouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein turkkinsa nurin käänsi.