Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.
— Mitä se Markula täällä juoruaa?
Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin kertomuksensa.
Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:
— Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.
Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan leikkausmerkin poikki kaulansa:
— Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!
Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.
Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.
Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja kuivia tervaksia.