— No missä kohden se hiiri oli?
— Tässä näin, selitti Miina. — Tässä näin se lepäsi, se vainaja, häntä tuonne portaille päin… muistan vielä senkin. Ja sitten on tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin… Näin! Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut koko kaivoa.
Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:
— Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!
— Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:
— Valani päältä minä puhun!
Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:
— Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa tuonne puutarhan puolelle.
— Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.
— Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.