Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen huoneessaan.
Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö! Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies… vielä lehden painoon mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti… Ei ole miestä nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy hänen tulla perheineen meille päivällisille.
— Olipas se, olipas se…! Ei olisi uskonut…
Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.
Aamu valkenee.
— Olipas se… olipas se… eihän sitä muistanut enää odottaakaan… kun se viipyi niin kauan… ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut kaikki asiat…
Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se ukko on sitä tuohon pistänyt?
Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen asentoonsa, katsella ilmoituksia.
Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.
Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama… niin, niin, niinhän piti ollakin.