Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.
Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista, aivan liiallista…
Ja koko päivä!
Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!
Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti ajattelemaankaan!
Vieraita, kukkia, puheita… leikillisiä puheita ja vakavia puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa, kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa, pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia hellalle.
Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!
Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.
Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä. Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen, vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti repäisevä, mahtava:
"Tuhat kertaa eläköön…!"