Silloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt minnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään taloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan komeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan torvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja pöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.
Mutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen huoneen nurkassa oli pieni pöytä.
— Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.
— Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.
Mutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja riistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.
Pöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin usein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja rinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.
— Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti rouva Menlös.
Mutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä kadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa, ja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja soittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja torviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi setä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja merimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:
— Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!
Silloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä tuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun häntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen Maijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös "hyi!" ja heräsi samassa.