— Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten silmänsä.
— En, vastasi rouva Menlös. — Taisin nähdä unta.
Mutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset unet tavallisesti merkitsevät.
Miina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli Perälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina, ja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi sanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa kilpailussa puoliaan pitää!
Nyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt kävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui kamarissa ommellen.
Rouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla mannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar
Anna Riitta, pysähtyen oven pieleen.
Jopa jotakin!
Rouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin pöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha sotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.
Mutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan kalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti opitun läksyn: