Ei koita se päivä, ei valkene se aamu…
Mutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme nähneet.
Avattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna lähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön, niin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa ja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi, ei edes hydraulisella puristimella.
Ja tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan, joka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin kauniin ja niin liikuttavan puheen.
Kun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen puheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä, mielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat vaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva Montosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan, kuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen, äitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna tuo inhottava hiirijuttu.
Setä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä pyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli tämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni kypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.
Ja tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet, jotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä Salmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin, jollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan sekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva Menlösin kanssa.
Rouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:
— Tahdon ajatella asiaa.
— Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.