Mutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja sanoi:
— Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!
Seuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä asiaa.
Hän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään kokonaiseen tuntiin.
Ja tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja ratkaiseva taistelu.
Musta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen enkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen mustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti ponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan ylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta rumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja pelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti jalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan mustan enkelin pään poikki.
Sitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt rauhallinen lempeys ja hyvyys.
Ja hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:
— En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille, mitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo olla pikkumainen.
Silloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin, nosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti salaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi sitten: