Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa, turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä tuollainen pieni sana — ikäänkuin henkäys — arvonimi, joka on niin helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto…
Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.
Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.
Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!
Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään, lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.
Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.
Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!
Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!
Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä heilautelkoon!
Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt keittiöstä, ja sanoi: