Hetken kuluttua alkoikin piippukamarista kuulua aika mökä, sillä pianhan olivat postimestari ja kirjakauppias ankarassa väittelyssä.
Kassakaapin edessä seisoi hajasäärin sinertävänenäinen postimestari Blomkvist vanhana, kuluneena ja kaljuna, mutta tarmokkaana ja täynnä elinvoimaa. Hänen vasemmassa kädessään, joka tällä hetkellä oli selän takana, oli pisin Peippolan piipuista, ja hän kohotti oikeata kättään, jolla hän huitoi kuin koettaen keskeyttää Kriikunan puhetulvan, vaikka hänen olisi pitänyt vanhastaan tietää tuollainen yritys kerrassaan epätoivoiseksi. Kahden kyynärän päässä hänestä, keskellä lattiaa, seisoi kirjakauppias Kriikuna.
Kirjakauppias Kriikunalla on musta tukka ja musta, huolimattomasti hoidettu parta, mikä tekee hänet anarkistin näköiseksi. Tätä vaikutelmaa ovat omiaan lisäämään hänen pitkät käsivartensa ja säärensä, joille sortuukin hihat ja juovikkaiden housujen lahkeet ovat aivan liian lyhyet ja jotka hänen puhuessaan ovat sellaisessa liikkeessä, kuin olisi hänen aikomuksensa tuossa tuokiossa lyödä nyrkillään ja potkaista suurella kengällään sitä henkilöä, johon hän puheensa kohdistaa.
Pitkässä sohvassa istuivat Remeksen veljekset punapartaisina ja iloisina, huudahtaen hyväksyvästi milloin Kriikunalle, milloin Blomkvistille.
Postimestari ja kirjakauppias näyttivät olevan joka hetki joutumaisillaan tappeluun, mutta se oli vain heidän tavallista keskustelutyyliään, eikä heidän välillään suinkaan ollut mitään vihaa eikä katkeruutta. Menlösin ja Montosten välisestä jutusta he riitelivät, sillä kirjakauppias Kriikuna puolusti ankarasti rouva Menlösiä, ja postimestari taas lupasi sielunsa autuuden pantiksi siitä, että rouva Montonen voittaa. Se ei kuitenkaan paljoa merkinnyt, sillä yleisesti tiedettiin, ettei vanha postimestari välittänyt kuolemattomasta sielustaan eikä sen autuudesta enempää kuin leimatusta, paperikoriin viskatusta postimerkistä.
Postimestari rakasti riitaa ja rähäkkää riidan itsensä vuoksi, sillä eipä hän ollut tunnettu miksikään herrasväki Montosenkaan erityiseksi ystäväksi. Taitavasti yllytti hän kirjakauppiasta kinaamalla itsepintaisesti vastaan, niin että hänen lopuksi, suureksi ilokseen, jota hän ei yrittänytkään peitellä, onnistui saada Kriikuna aivan haltioihinsa. Kriikuna olikin jotain sukua Menlöseille.
Sillä välin saapui uusia vieraita, naisia ja miehiä. Naiset pysähtyivät saliin, mutta miehet pyrkivät piippukamariin. Tulipa kauppias Montonenkin rouvineen, ja juuri kun ystävällinen isäntä riisui päällystakkeja heidän yltään, aukeni eteisen ovi ja sisään astui rouva Menlös. Ja hänen perässään tuli herra Menlös.
Ystävällisesti, sydämellisesti kiiruhti Paavali Peippola heitä tervetulleiksi lausumaan, mutta rouva Menlös ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Hän näki vain rouva Montosen, joka arvokkaana seisoi eteisen peilin edessä tukkaansa järjestelemässä, ja kun hän sen näki, niin hänen hahmonsa muuttui.
— Tule pois, Menlös! sanoi hän miehelleen.
Ja koroittaen ääntään hän lisäsi: