Mitä kaupungilla seuraavana päivänä kerrottiin kauppias Paavali
Peippolan syntymäpäiväkesteistä, sitä on meidän turha selostaa.
Alakuloisena istui herra Paavali Peippola, tuo hyvä ja kunnon mies, seuraavana päivänä piippukamarinsa ikkunan ääressä, tuijottaen torille ja pannen merkille, että aina kun torilla kaksi tai kolme ihmistä toisensa tapasi, he hetken aikaa puheltuaan alkoivat viittailla ja katsella hänen ikkunoihinsa päin.
IX
Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain erikoista tulisi tapahtumaan.
Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku kävelijä, milloin mies, milloin nainen.
Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?
Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon "Vapautettu kuningatar".
Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen, kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.
Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja itse pastori Teofiilus Kettunenkin.
Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset…! Mutta mistäs sen edeltäpäin tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous. Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.