Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin vuosiin.
Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja seurakunta valmistautui torkahtamaan.
Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?
Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni. Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti, nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"! tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön, sikeäunisinkin.
Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista päivän tekstin selitystä.
Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen lyönyt siihen nyrkillään.
Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla oli hän huutanut:
— Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!
Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt…?
— Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. — Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa…