Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.
Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi vihdoinkin totuus ilmi.
Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn kiven synnyttämät pyörylät.
Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan jännittävämpiä.
XI
Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista, kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen, vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo… niin, mitäpä kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä hänellä oikein on mielessään?
Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan äärestä:
— Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!
Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut tuotakaan ennen huomanneeksi?
Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.