Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla, minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.
Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä.
Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista
tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen
Serahviinalta repesi hame.
Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden, niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta etupenkeissä olevilta akoilta.
— Näittekö, miten se salaa nauroi!
— Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.
Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!
Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.
— Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?
— Ei ole nähty, ei ole nähty!
Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi. Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.