"Rakkaat veljet ja sisaret…"
Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen. — — —
Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä, poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.
Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran! Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen, vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt, jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.
Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys…
Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua ulos kirkosta.
Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo seuraavana tiistaina kertoa:
— Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita… paljaan sanan voimasta!
XII
Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.