— Teidän päämie… no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. — En minä edes…
— Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. — Suvaitkaa huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!
— Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.
— Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. — Mutta sen minä vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se kaivo oli siellä toisella puolen…
Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista ja välikysymyksistä.
Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.
Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään, edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä ja kurkkuaan karautellen.
— Krohom!
Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.
Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.