— Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!
Minäkö sopimaan! Minä?
Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.
XIV
Hiljainen talvinen iltapäivä.
Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman torkahtaneen.
Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.
Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan… tietäen varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.
Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt lepäilevät?
Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri, sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy vähitellen näkymättömiin.
Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen leijailee alas.