Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu, äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut, syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.
Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin. Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.
Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on taas tunti mennä livahtanut… ja tytöillä on tavallisissakin oloissa niin paljon puhumista.
— Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän raitista ilmaakin hengittämässä…
Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.
Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva, hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on aina ne omat merkkikielensä.
Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.
Heikkoja ovat naiset — nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.
Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.
Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä puvuista — ja tietenkin puvuista — ehkä äskeisistä iltamista, ehkä myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä tanssittaneet.