Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit, torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin. Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset päivittelivät ja siunailivat.
Koko tori tyhjeni.
Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä, ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään, hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.
— Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.
Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa, ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:
— Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!
Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.
Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit
Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.
Totta oli!
Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena… kuin puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.