Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus. Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.
— Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla äänellä.
— Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja
Laaksoselta.
Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:
— Olkaa hiljaa, piru nukkuu!
Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!
Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:
— Ettekö kuule, että se kuorsaa?
Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.
Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa honotti: