Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan iltapäiväkahvilla:

— Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä…

Silloin sanovat toiset rouvat:

— Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!

Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä onnellinen ja rauhallinen.

IV

Eräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina, keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista ilmaa.

Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan. Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa, koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat kokonaan alleen.

Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.

Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen pihamaiden välisen lankkuaidan luona.