Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan. Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista toveritartaan.
— Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän polvet notkahtivat.
— Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että häiritsin… en minä tiennyt… kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä rakas puukhollari.
Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu. Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme, mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä tunnustetut sielun peiliksi.
II
— Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.
Laiva lähestyi hiljaa laituria.
— Takaisin!
Potkurit mylläsivät vettä.
— Seis!