— Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija Tuulosen kanssa — Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita — ihan niin ukko sanoi — mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö — tarkoitan Yrjö-herra — on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?
— Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon eteen, selkä vasten hyllyä. — Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon minä!
— Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.
— Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.
— Odotan niin kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen keijukainen. — Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta. Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.
Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan, millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.
— Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti
Leijanen — mutta kirkui hiljaa.
— Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.
Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä. Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.
— Oi… voi voi… herra Kannas… herra Kannas!… en jaksa enää… olette niin hirmuisen vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.