Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua, että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti, että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin putkaan.
Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta, kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle, pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin, sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut, hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.
Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan. Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman varassa.
Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen rakennuksen keskimmäistä ovea:
— Tuostako poliisikamariin mennään?
Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan, katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:
— Ka, siitähän sinne pääsee…
Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia portaita.
Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.