Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.
Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta äskeisestä suuresta tapahtumasta.
Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin, tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.
— Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi tavallisuuden mukaan.
Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:
— Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!
— Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.
Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:
— Tule sisään!
Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.