Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa vähääkään kursailematta kadulle.
— Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen, ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen kauluksensa jälleen kiinni. — Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee, jahka vähän talttuu.
Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä, jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon, että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.
Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin ohi, pisti morsiamensa käteen.
Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään seuraavan ankaran arvostelun:
— Kalle on hullu!
Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.
Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.
Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin ällistyttävään tulokseen.
Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla, kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea, saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.