Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle, niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma ja sydämetön tyranni.
Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta — miten ne vain tahtoi käsittää.
Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa, ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan, niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon, että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei voi tulla toimeen.
Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta — tai ehkä juuri sukulaisuuden takia.
XVI
Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.
Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat kahden kesken:
— Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?
Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:
— Tiedäthän, se romaani… se vie minulta nykyään kaiken aikani.