Hiljainen iltapäivä.
Koko kaupunki torkkui.
Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana. Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan itkua äännähtelevä pieni lapsi.
Oli sellainen helteinen päivä… mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta tehdä kuin torkkua!
Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.
Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti ja äyski.
— Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami, levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.
Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska, louskuttava ääni.
— Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.
Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.