Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.
Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin, mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston yksityiskohdat.
— Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin kuuluvan olion kanssa.
— Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään tapaansa.
— Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. — Käykää sisään!
Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.
Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta, ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.
Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:
— No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!
Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.