Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan peräti merkillisen puheen:
— Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla… nämä sanat ovat lausutut kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle, Matti Luonnolle… koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni…
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen hiljaa ja vakavasti:
— Minä rakastan sinua, Anna Kristina!
Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua — ja siihen kului melkoinen aika — hän huusi kauhistuksissaan:
— Ihminen on hullu!
— Niin, ihminen on hullu… ellei hän mene naimisiin, myönsi luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. — Minä rakastan sinua!
Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia sydäntäsärkevä hätähuuto:
— Auttakaa! Apua… apua!
Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky: