Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.
Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:
— Minä rakastan sinua!
— Auttakaa… viekää pois tuo hirmuinen mies… minä pyörryn! huusi
Antti-neiti.
Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:
— Poliisi! Poliisi!
Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu auki katsomaan huutajaa.
— Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta näkyvä naisenpää.
Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:
— Poliisit lähtivät verkonlaskuun!